Islas Cies-saaret sijaitsevat Atlantin kansallispuiston sydämessä. Saariryhmään kuuluu kolme saarta: Monteagudo eli Pohjois-Saari, Santo Estevo eli Keskisaari tai Faro ja San Martino eli Etelä-Saari.
Tuuletamme purjeita tunnin verran ja ankkuroimme Islas Cies-saarten väliin, mielestämme suojaiseen poukamaan. Tuuli on voimakas N-NE. Tuuli kääntyy illansuussa ja puhaltaa yhä voimakkaammin. Tuntuu siltä, että olemme todella vain ankkurin varassa. 30-metrinen ankkurikettinki on riittävä määrä tässäkin tilanteessa alle kymmenen metrin syvyyteen nähden. (Canacessa on kaksi painavaa CQR-ankkuria ja toisessa 60 metriä kettinkiä.
Laskemme jollan veteen ja soudamme läheiseen rantaan. Saaren hiekka on tosi valkoista ja hienoista, kuin samettia jalalle. Teemme reippaan kävelyn ja tutustumme saareen lähemmin. Kiipeämme aivan huipulle majakalle, mistä aukeaa huikeat näkymät joka ilmansuuntaan. Ei ihme, että jo roomalaisetkin kutsuivat saarta jumalten saareksi. Saaren luonto on hyvin monimuotoista ja lintuja on kaikkialla. Harmittelen, kun en ottanut videokameraa mukaan, mutta päätämme palata saarelle ja viettää täällä pitemmän ajan palattuamme Suomen vierailulta.
Kun palaamme jollalle, huomaamme, että vesi on noussut ja peittänyt lähes kokonaan valkoisen hiekan. Onneksi joku ystävällinen ihminen on pelastanut jollamme karkaamasta.
Soudamme veneelle ja kiipeämme kannelle. Huokaisemme, ilta alkaa jo pimetä. Rauhallisen hetken keskeyttää huudot ja vihellykset. Vilkaisemme huutojen suuntaan ja syy selviää. Noin 8-metrinen moottorivene lähestyy keulaamme, lipuu sen ohi aika vauhtia kohti seuraavaa venettä ja ohittaa juuri ja juuri seuraavankin veneen. Moottorivene on ilman miehistöä ja ankkurikettinki roikkuu keulassa tyhjän panttina. Pian se on matkalla kohti viereisen saaren rantakallioita ja kohti täydellistä haaksirikkoa. Veneissä on herätty nopeasti tilanteeseen, hälytyssireenit ja torvet soivat. Kolme perämoottoreilla varustettua jollaa suuntaa eri suunnista pelastamaan venettä. Lopulta jo aivan viime hetkellä operaatio onnistuu ja moottorivene hinataan ja saadaan sidottua suuren tanskalaisen purjealuksen perään.
Tuulen suhistessa takilassa ja äskeisen episodin ollessa mielessä joudumme Nukkumaan mennessä laskemaan lampaita hieman tavanomaista pidempään. Ja kyllä kapteeni käy yön aikana monta kertaa kannella tarkastamassa ankkurin pitävyyden.
Lensin Suomeen 18.8 ja Veka tuli loppuviikosta perässä. Täällä Suomessa on vierähtänyt jo jonkin aikaa. Tietyt asiat pitää kuitenkin hoitaa. Palaamme Vigon lahdelle syyskuun alussa ja sieltä matkamme jatkuu kohti etelää. Alan päivittää blogia taas silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti